Osa blogin lukijoista on ehka havainnutkin pienta surumielisyytta blogissa. En ole yleisesti ottaen kauhean pessimistinen tyyppi, painvastoin. Viime aikoina vain on ollut yllattavan vaikeaa sopeutua tulevaan muutokseen, vaikka olen useamman vuoden jo aikaisemmin Yhdysvalloissa asunut eli uusi maa ei ole kyseessa. Tai ehka juuri siksi on vaikeaa... Olen tihrustanut ihan jarkyttavat maarat kyyneleita niin kotona, toissa, paivakodissa kuin kavereiden kanssa. Skypessa en sentaan ole miehelle itkeskellyt, jos jotain positiivista voi asiasta etsia :) Oikeastaan itkeskelyt alkoivat jo Floridan reissulla lokakuussa, koska siella joutui ensi kertaa myontamaan itselleen sen tosiasian, etta muutto on oikeasti edessa. Onneksi ei sentaan muuteta Ft. Lauderdaleen, koska tuli taas kerran todettua, etta siella en halua asua. Pohjois-Florida oli enemman meikalaisen juttu, sinne voisin joskus muuttaakin, ehka.
Yllattaen eniten tassa on itkettanyt se, etta joudun jattamaan tyoni. Olen niin paljon tykannyt tyostani ja tyokavereistani :( En ainakaan nyt kevaalla paase toihin, vaan joudun olemaan miehen elattina. Ja se sapettaa meikalaista aivan tajuttomasti :D Tahan asti olen kuitenkin aina talleen aikuisialla ansainnut elantoni jollain tapaa (palkka/opintotuki/stipendi/aipparahat) ihan itse. Toihin paluu on edessa aikaisintaan ensi syksyna, kun minimies aloittaa kindergartenin, jos silloinkaan. Olen yrittanyt keskittya siihen, etta saan nyt viettaa aikaa ja tehda juttuja minimiehen kanssa, mika on oikeasti aikamoinen etuoikeus! Ja iltaisin ja oisin voin sitten jatkaa vaitoskirjan kirjoittelua. Siltikin tuo rahajuttu vaan syo naista, ei voi mitaan :)
Toiseksi eniten on itkettanyt meidan pikkumies, joka on tykannyt olla paivakodissaan todella paljon. Siella on ihanat hoitajat, jotka myos saivat meikalaisen kyyneliin, kun niin ihanasti puhuivat ja halasivat joulujuhlassa. Ja siella on minimiehen kaverit, jotka han nyt joutuu jattamaan, vaikkakin muut vanhemmat ovat sanoneet, etta tuonikaiset ystavystyvat helposti jne. En kylla itse taysin allekirjoita tuota, mutta olenkin vain yksinkertainen aiti, muut varmaan tietavat paremmin. No sen verran aikuinen olen kuitenkin ollut, etten ole minimiehen edessa itkua tihrustellut :)
Omia kavereita en joudu onneksi hyvastelemaan ikuisiksi ajoiksi vaan olen jo toukokuussa tulossa Suomeen useammaksi viikoksi. Lisaksi pari ihanaa kaveria tulee myos samaan maanosaan opiskelemaan/tekemaan toita kevaaksi, joten toivottavasti saan (ja saankin!) myos nahda heita. Ja ehkapa DC:n alueelta myos loytyy uusia ystavia :) Enemman huolestuttaa tosiaan tuo minimiehen kaveripiirin laajentaminen, varsinkin kun olemme autotonna paivisin. Mutta kylla kaikki varmasti lopulta tosiaan jarjestyy, vaikka talla hetkella onkin kovin haikea olo.
Jouluaattona 2014 kotona Suomessa
Tasta kirjoituksesta tuli nyt tallainen avautuminen, pahoittelut.
Seuraavaksi yritan kirjoitella iloisemmista asioista :)
Oikein hyvaa loppuvuotta kaikille!
9 comments:
Voi että! On se jännä kun ensin haluaa muutosta, ja sitten kun on muutoksen aika niin se pistää surettamaan (itellä ainakin näin). Eiköhän se siitä ajan kanssa :) Työttömyys ei kyllä ollut munkaan juttu yhtään. Toivotaan että saat pian alkaa paiskimaan töitä!
Uskon, että saat elämäsi täälläkin järjestettyä! Siihen voi mennä useita kuukausia, mutta mihin tässä kiire on :-)? Eikös uudet kuviot ole tavallaan ihaniakin?
Kiitos Emmi! Itse olen tosiaan alusta asti halunnut jaada Suomeen, mutta nyt on miehen vuoro asua kotimaassaan ja edeta urallaan. Ja kylla se tasta viela iloksi muuttuu :) Mutta ehka tuo rahajuttu on just se pahin, kun on tallanen independent (stubborn) woman niin on vaikea muuttua housewifeksi :D
M-K, kiitos ja oikeassa olet, kylla varmasti alan nakemaan uusissa kuvioissa hyviakin puolia kun sinne Marylandiin paasen :)
Tsemppiä sinne muutoksen keskelle! Minä elelin melko pitkään melko huoletta miehen elättinä, eikä edes ollut lasta hoidettavana, mutta voi pojat kuinka sitä tykkäsi ensimmäisistä palkkasekeistä... Sitä odotellessa toivottavasti kotielo osoittautuu nautinnolliseksi. *Halit*
Kiitos Pilvi <3 Ja oikein hyvaa uutta vuotta sinne kiireen keskelle!
Tsemppiä täältäkin! Mullakaan ei Pilvin tavoin ole ollut ongelmia elää ajoittain miehen siivellä, koska olen perustellut sen itselleni niin, että hän kun sinne Atlantin toiselle puolelle ensisijaisesti on tunkemassa, niin saa myös vastata ainakin osasta kustannuksista, jos haluaa mut mukaan. Tai jotenkin näin. Mutta ymmärrän kyllä että kyrpii.
Tosi ikävää kanssa toi, että uusi asunto ei ole niin hyvällä paikalla. Se varmaan vaikuttaa aluksi fiiliksiin kanssa. :/
Kiitos Jenni! Olen yrittanyt kovasti asennoitua tahan omien tulojen menetykseen toisenlaisella asenteella, mutta siltikin oman tyopaikan (ja nimeomaan taman kyseisen tyopaikan) menettaminen harmittaa kovasti. Ja asuinalue on varmasti kiva, mutta siella ei ole oikein mitaan. Ajokortin ajaminen onkin siis asialistalla :)
Tuttuja tunnelmia... Tosin elättinä olemisesta en ota stressiä, aikansa kutakin ja ajattelen perhekuntaamme siinä määrin yksikkönä että miehen rahat tuntuvat yhtä määrin omillani kuin hänen rahoiltaan (ja onneksi mieskin on samoilla linjoilla ;) Mutta tuon lähdön haikeuden ja vaikeuden tiedän hyvin. Uskon, että teillä on edessä paljon uutta hyvää ja kivaa kunhan vaan alkuun pääsette. Mutta tsemppiä niihin tummempiin hetkiin jotka toivottavasti vähitellen kaikki kirkastuvat iloksi ja onneksi <3
Kiitos Kata ihanan kannustavista sanoista <3
Post a Comment