And Then There Were None :(

Menetin viimeisen elossaolevan isovanhempani viime viikolla. Isoaitini menehtyi samaan aikaan, kun mina ja pikkumies olimme ylittamassa Atlantia lentokoneessa matkalla Suomeen. Meidan oli tarkoitus menna katsomaan isoaitia heti seuraavana paivana, koska han oli huonossa kunnossa, mutta emme siis ehtineet nahda hanta enaa :( Tama kevat on ollut aika raskas.

Rakkaat isovanhempani samassa kuvassa 70-luvulla (eli ennen syntymaani)

Yritan ajatella olevani onnekas, koska sain viettaa aikaa kaikkien isovanhempieni kanssa ja minulla on heista ihania muistoja. Olen myos tavannut yhden isoisoisani, vaikken hanta muutoin kuin kuvista muistakaan. Silti olisin halunnut pitaa heidat taalla kanssamme viela edes vahan pidemman aikaa :(

Voi Baltimore :(

Me asumme noin 30 minuutin ajomatkan paassa Baltimoresta eli emme siis ole missaan mellakoiden polttopisteessa. Eilen kuitenkin seurasimme jarkyttyneina Baltimoren tapahtumia television valityksella ja Baltimoressa asuvien tuttujemme Facebook statuksista. Melkein kaikki basic cable kanavat raportoivat tapahtumista ja normaaleja sarjoja ei naytetty, joten mellakointi kuvilta ja retoriikalta ei voinut valttya.

Yhdysvaltalaiset kanavathan ovat tunnetusti puolueellisia, joten puolueetonta kuvaa tapahtumista ei voi television kautta saada. Naimme kun itaisessa Baltimoressa poltettiin rakenteilla ollut community senior center maan tasalle, kauppoja ryosteltiin, poliisiautoja poltettiin ja rakennuksia tuhottiin. Naimme kun kampaamoyrittajaa haastateltiin sen jalkeen, kun hanen kampaamonsa oli tuhottu. Katsoimme kun mellakoijat hyppivat tuhoamansa poliisiauton paalla ja heittivat poliiseja kivilla. Meille naytettiin siis erittain vahvoja mielikuvia. Taalla meidan communityssa asuu jotenkin kuplassa, etta oli vaikea kasittaa, etta tuollaista tuhoa on niinkin lahella. Osa Baltimoren tutuista paatti lahtea pakoon kodeistaan ja tanaan on Baltimoren koulut ja ainakin osa tyopaikoista suljettu.

Kuvernoori Hogan julisti hatatilan alueelle

Se, mita naemme televisiossa tuskin on kuitenkaan koko totuus. Baltimoressa on varmasti ollut myos rauhallisia mielenosoituksia, ne vaan eivat ole ylittaneet uutiskynnysta, kun tarjolla on paljon paremmin "myyvaa" materiaalia. Vakivallalla paasee paremmin esille.

Vaikka todellakin ymmarran turhautumisen poliisin kayttamaan vakivaltaan, en silti voi ymmartaa miten ryostely ja yhteisten tilojen tuhoaminen auttaa kenenkaan asiaa. Tanaan aamulla naimme lohduttomia kuvia tuhotuista osista Baltimorea. Jo valmiiksi koyhat alueet ovat nyt entista koyhempia. Seuraavan viikon ajan Baltimoressa on curfew eli klo 22-5 on ulkona liikkumista valtettava ja National Guard valvoo levottomampia alueita. 

Minulla ei ole mitaan ratkaisua Baltimoren ongelmiin. Eriarvoisuutta on ollut koko Yhdysvalloissa sen koko lyhyehkon historian ajan ja siihen tuleekin puuttua. Kuulun kuitenkin niihin naiiveiksi syytettyihin ihmisiin, jotka uskovat rauhanomaisiin keinoihin. Uskon, etta vakivalta synnyttaa vain lisaa vakivaltaa.

"Death leaves a heartache no one can heal, love leaves a memory no one can steal"

Ulkosuomalaisuuden kaikkein ikavimpia puolia on se, kun joutuu olemaan kaukana sukulaisistaan.

Tanaan vietettiin rakkaan Ukkini hautajaisia, enka paassyt paikalla. En paassyt hyvastelemaan, en voinut olla aitini tukena, enka auttaa jarjestelyissa. Tuntuu surulliselta ja avuttomalta. 

Onneksi jaljelle jaavat sentaan ihanat muistot, joista olen kovin kiitollinen.

Bloggaajalla suru puserossa

Osa blogin lukijoista on ehka havainnutkin pienta surumielisyytta blogissa. En ole yleisesti ottaen kauhean pessimistinen tyyppi, painvastoin. Viime aikoina vain on ollut yllattavan vaikeaa sopeutua tulevaan muutokseen, vaikka olen useamman vuoden jo aikaisemmin Yhdysvalloissa asunut eli uusi maa ei ole kyseessa. Tai ehka juuri siksi on vaikeaa... Olen tihrustanut ihan jarkyttavat maarat kyyneleita niin kotona, toissa, paivakodissa kuin kavereiden kanssa. Skypessa en sentaan ole miehelle itkeskellyt, jos jotain positiivista voi asiasta etsia :) Oikeastaan itkeskelyt alkoivat jo Floridan reissulla lokakuussa, koska siella joutui ensi kertaa myontamaan itselleen sen tosiasian, etta muutto on oikeasti edessa. Onneksi ei sentaan muuteta Ft. Lauderdaleen, koska tuli taas kerran todettua, etta siella en halua asua. Pohjois-Florida oli enemman meikalaisen juttu, sinne voisin joskus muuttaakin, ehka.

Yllattaen eniten tassa on itkettanyt se, etta joudun jattamaan tyoni. Olen niin paljon tykannyt tyostani ja tyokavereistani :( En ainakaan nyt kevaalla paase toihin, vaan joudun olemaan miehen elattina. Ja se sapettaa meikalaista aivan tajuttomasti :D Tahan asti olen kuitenkin aina talleen aikuisialla ansainnut elantoni jollain tapaa (palkka/opintotuki/stipendi/aipparahat) ihan itse. Toihin paluu on edessa aikaisintaan ensi syksyna, kun minimies aloittaa kindergartenin, jos silloinkaan. Olen yrittanyt keskittya siihen, etta saan nyt viettaa aikaa ja tehda juttuja minimiehen kanssa, mika on oikeasti aikamoinen etuoikeus! Ja iltaisin ja oisin voin sitten jatkaa vaitoskirjan kirjoittelua. Siltikin tuo rahajuttu vaan syo naista, ei voi mitaan :)

Toiseksi eniten on itkettanyt meidan pikkumies, joka on tykannyt olla paivakodissaan todella paljon. Siella on ihanat hoitajat, jotka myos saivat meikalaisen kyyneliin, kun niin ihanasti puhuivat ja halasivat joulujuhlassa. Ja siella on minimiehen kaverit, jotka han nyt joutuu jattamaan, vaikkakin muut vanhemmat ovat sanoneet, etta tuonikaiset ystavystyvat helposti jne. En kylla itse taysin allekirjoita tuota, mutta olenkin vain yksinkertainen aiti, muut varmaan tietavat paremmin. No sen verran aikuinen olen kuitenkin ollut, etten ole minimiehen edessa itkua tihrustellut :)

Omia kavereita en joudu onneksi hyvastelemaan ikuisiksi ajoiksi vaan olen jo toukokuussa tulossa Suomeen useammaksi viikoksi. Lisaksi pari ihanaa kaveria tulee myos samaan maanosaan opiskelemaan/tekemaan toita kevaaksi, joten toivottavasti saan (ja saankin!) myos nahda heita. Ja ehkapa DC:n alueelta myos loytyy uusia ystavia :) Enemman huolestuttaa tosiaan tuo minimiehen kaveripiirin laajentaminen, varsinkin kun olemme autotonna paivisin. Mutta kylla kaikki varmasti lopulta tosiaan jarjestyy, vaikka talla hetkella onkin kovin haikea olo.

Jouluaattona 2014 kotona Suomessa

Tasta kirjoituksesta tuli nyt tallainen avautuminen, pahoittelut.

Seuraavaksi yritan kirjoitella iloisemmista asioista :)

Oikein hyvaa loppuvuotta kaikille!

Online friends (and NOA2)

I'm not ashamed to admit that I have never met some of my Facebook friends. Although these "online friends" constitute a very small minority of the friends I have on Facebook and some of them have somewhat restricted access to my profile, they're still my friends. Most of these people I have been online friends with long before Facebook even existed, which means I've "known" some of them for over 15 years. That is quite the long time. I got to know them through a newsgroup, back in the day when people still usually wrote their opinions in their own names. 

The other day I found out one of these friends had passed way, from cancer. I never met him and he lived on the other side of the world, but I'm still sad. One of our group members wrote: "Some of us know each other personally, some just through the group but it doesn't matter. We were (and are) a misfit family." It is extremely sad to lose a member of that family. He was a wonderful, fun-loving person, only a few years older than me. I know he fought for quite some time and I hope he is at peace now.

from weheartit.com

When there's bad news, there's often some good news to balance things out.

Our I-130 petition for spousal visa was approved and our immigration process is going forward!

Take care everyone!

"What's wrong with people?"

My blog's like/dislike list say that injustice infuriates me. It's so very true, and the injustices that infuriate me are many. I'm also often saddened by other people's actions, I just don't understand what's wrong with some people.

This week's Aurora shooting is one of those things that make me ask the question in the title. It's just incomprehensible why these things happen. Call me naive, but I like to believe majority of the world is full of sane people. Sometimes, I wonder if I'm wrong. I have no personal connection to the victims, I have friends that live in Denver area, but they were not among those in the theater. But still, I'm furious this kind of injustice has happened, so many innocent people suffering as a result of one man's actions.

What infuriates me even more is the discussion about gun control that has followed. Really, is there no respect for the people who just lost their lives or lost a loved one? Do people really need to start firing (no pun intended) their political agenda right away? More guns/vigilantes is the solution? What is wrong with people?

Now, that being said, I'm going to do just the opposite and throw my two cents in the air. I believe in the person's right to hunting weapons. I believe hunting is a basic right, one is allowed to get their own food. And if need to be, you can use your hunting weapon to protect your home and family. All other weaponry belongs to non-civilian hands. Period.

I'm saddened not only because of what happened, but I'm saddened that people feel so aggressively about their right to bare arms that lost lives don't matter to them as long as they can keep their weapons.

Here's an opinion worth reading.

from weheartit.com

"When carrying a concealed weapon for self-defense is understood not as a failure of civil society, to be mourned, but as an act of citizenship, to be vaunted, 

there is little civilian life left." 

Jill Lepore, New Yorker, 23 April 2012.

with sadness and

Black Friday

It is difficult to sum up the feelings the tragedy in Norway has caused. Utter disbelief, disgust, helplessness, sadness... It's difficult to understand why this has happened. I can't imagine a logical reason behind the mass murder that occurred on the island. But above all, it makes you helplessly sad for the young lives lost. So unnecessary...

Our lil man got this pacifier from his uncle, who moved back to Finland from Oslo six months ago. Norway is so close that a lot of us Finns have personal connections there.